Hikinen iltapäivä Karitunturilla

No niin, nyt päästiin asiaan – eli Posion mahtavaan latuverkostoon! Kävin kuvaamassa Posion kunnalle markkinointikuvia Karitunturilta ja ajattelin, että siinä sivussa saan tänne teillekin vinkkiä tästä mahtavasta reitistä!

Posiohan on tunnettu hiihtäjien mekkana. Joka tasolle sopivaa baanaa on saatavilla melkein loputtomiin pitkälle kevääseen – viime vuonna jopa touko-kesäkuun vaihteeseen. Täällä on treenanneet aikoinaan jopa huiput Mika Myllylästä lähtien, joten kelvannee meille tavan lykkijöillekin erinomaisesti. Kaikilla reiteillä on myös makeat, silmiä hivelevät maisemat. Näinpä myös Karitunturin retki tarjosi paljon iloa silmille!

Yksin ei tarvinnut lähteä, aviomieheni – ja vakiomallini – Juho lähti mukaan.

Karitunturin reitti lähtee Kirintövaaralta, melkein heti autotien ylityksen vierestä, kylän puoleiselta ladulta erkautuen pohjoiseen päin. Latu on merkitty ainakin Luontoon.fi -sivuilla vaatimustasoltaan keskivaativa/vaativa -kategoriaan ja yhdyn tähän. Eli jos justiin laitoit sukset ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen jalkaan, niin älä lähde tänne, ainakaan kiireellä.

Tämmöinen laiskanpulskea sunnuntaihiihtäjä sai vähän ohi menneillä voiteluilla kulumaan urheilukellon mukaan tällä reitillä 1922 kaloria ja rapeat neljä tuntia kaikkine tuumailuineen ja kuvailuineen. Eniten haastetta tuo se, että koko ajan on joko ylämäki tai alamäki – loivempi tai jyrkempi, mutta täällä ei laiskotella. Useimmissa alamäissä urat puuttuvat, joten kroppa on töissä myös laskujen aikana. 15 kilometriä voi kuulostaa lyhyeltä – ja tuntuukin huomattavasti lyhyemmältä Posion muilla laduilla.

Ensimmäinen hengähdyspaikka on Kuoppavaaran laavulla kolme kilometriä lähdöstä. Mikäli lyhempi lenkki riittää, niin mikään ei estä jäämästä tähän. Huikeimmat maisemat ovat silti vasta alkamassa.
Kuvaukset ohi, joten matka jatkuu!

Joku kovempi luisteluhiihtäjä varmaan käy kiepaisemassa tämän mennen, tullen ja palatessa kahteen tuntiin tai vaikka allekin, mutta ei me.

Välillä on vain hengitettävä maisemaa.
Mitä pidemmälle matka etenee, sitä komeammaksi maisemakin muuttuu.
Ja kun alat saamaan jo jonkinlaista lämpöhalvausta, niin käänny katsomaan taaksesi! Se helpottaa.
(Jos oikein tarkkaan katsot, niin näet tuolla jonkun hölkytelleen pelkät monot jalassa. Kyllä – se olin minä! Tällä viimeisellä nousulla alkoi jo usko loppua ja otin sukset kantoon!)
Karitunturin päivätupa odottaa perillä huikein maisemin. Ansaittu lepohetki ja evästauko! Tässä kuvassa havainnollistuu hyvin myös lumikertymä korkeammalla vs. matalammalla.
Pökköä pesään!

Päivätupa on pieni ja siellä ei ole nukkumismahdollisuutta kuin ehkä yhdelle tosi laihalle – eikä sitä siihen ole tarkoitettukaan. Tunturin alapuolella on toinen autiotupa, jossa voi viipyä myös yön yli ja tilaa on enemmän.

Tämä voisi olla kyllä täydellisyyttä hipova revontulikuvausmesta! Ei valosaastetta lähimaillakaan ja komeat näkymät joka suuntaan!

Muistathan käydä myös puutöissä ja hakea halot valmiiksi seuraavalle kuivamaan, jos käytät puita.

Miksi sitten Karitunturille, eikä vaikkapa Riisille? Syy tähän on ihan selvä. Karitunturilla saa olla ihan rauhassa. Siis TODELLA rauhassa. Koko reissulla törmäsimme viiteen muuhun ihmiseen, vaikka on hiihtolomasesonki ja autiotuvalla saimme olla ihan kahdestaan. Lunta ei ole poljettu (ainakaan vielä), joten tässäpä myös maisemakuvaajalle oiva spotti. Ja luulen, että se myös pysyy koskemattomana, koska tuon lenkin jälkeen ei ensimmäisenä tule mieleen mennä hillumaan umpihankeen! Tykkypuut ovat myös melkein samalla komeusasteella Riisin puiden kanssa.

Ja sitten se alamäki alkaa… Ilman latu-uraa ja jyrkähköjäkin pätkiä, joten ota rauhassa. (Hetki kuvan ottamisen jälkeen Juho oli jo nurin niin, että urheilukellostakin katkesi ranneke. Vaan eipä siinä, minäkin sain juuri silloin dronen killumaan kolmen metrin korkeuteen tykyn päälle… Ei se koskaan mene kohtuudella!)
Aurinko alkaa laskemaan ja värit vaihtumaan.

Jos saan suositella ajankohtaa, niin lähde matkaan päivällä siten, että ehdit valoisalla, mutta auringonlaskua lähestyen takaisin. Näin saat herkutella mahdollisimman monella eri valolla retken aikana! Latua ei ole valaistu, joten siinäkin mielessä on hyvä palata aikoinaan.

Summa summarum – ehdottomasti kokemisen arvoinen hiihtoreitti edes jonkinlaisen peruskunnon ja hiihtotaidot omaavalle henkilölle. Itselläni viimeiset kilometrit kyllä menivät melkein sen voimalla, että sovittiin lähtevämme perille päästyämme Himmerkiin ottamaan palautusjuomaksi yhdet torniolaiset käsityöläisoluet munkin kanssa… Enpä muista, milloin olisi maistuneetkaan niin hyvältä!

Mutta kyllä – kaikki tämä oli sen arvoista. Tänne on mentävä vielä uudelleen! Käy sinäkin, ennen kuin nuo tykyt ovat muisto vain! Aurinko tekee nimittäin töitään kovaa vauhtia.

Janica Suominen, teksti ja kuvat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *